Henkinen vastuu arjesta

(Bloggauksen lainaukset otettu tästä Meidän Perhe -lehden artikkelista ja kuvituskuvat ovat esimerkkejä äidin vastuualueista.)

Törmäsin viikonloppuna vanhaan perhe-elämää koskevaan artikkeliin - olen lukenut tämän jo aiemminkin, mutta jotenkin tämä vaan taas kolahti. Ei millään pahalla miestäni kohtaan; kyllä hänkin ehdottomasti osallistuu arkeen ja kotitöihin, mutta silti minä olen meistä se, jota aina väsyttää ja joka ei voi (yleensä) todeta "en tee, kun en vaan jaksa".


Lapsiperheiden äitejä väsyttää, koska henkinen vastuu arjen sujumisesta on jäänyt heille.

Tämähän se kiteyttää kaiken. Vaikka kotityöt näennäisesti jaettaisiinkin puoliksi, on äiti silti se, jolla on loppupelissä vastuu. Jos ei tekemisestä, niin ainakin muistuttamisesta.

Isä tekee sujuvasti kotitöitä ja hoitaa lasta, kun hänelle niistä huomauttaa ja pyytää (tai jopa käskee) tekemään - mutta ilman äidin sanomisia osa jäisi tekemättä. Meillä jopa on jotain ns. osavastuita kotitöiden osalta; esimerkiksi roskien vienti ja vessan pesu on kokonaan isän vastuulla.

Kuitenkin; jos isä ei vaan millään jaksa, niin homma jää tekemättä, siirtyy seuraavaan päivään tai jää äidin tehtäväksi. Jos äiti ei jaksa, hänen on silti tehtävä kyseinen asia - sitä kun ei kukaan muukaan tee.

Kyse ei ole siitä, etteikö puolisokin vuorollaan tyhjentäisi tiskikonetta ja lukisi lapsille iltasatuja. Kyllä hän ruokaa laittaa ja imuroi, kun niin sovitaan. Kyse on siitä, ettei suuri osa asioista tapahdu, ellei Piia pane niitä liikkeelle. Hänestä on tullut perheen projektipäällikkö.

Projektipäällikkö onkin nimike, joka aika hyvin kuvaa tilannetta.

Työssäni asiakasprojektien hallinta on lastenleikkiä verrattuna kodin projekteihin. Niitä on niin paljon, niitä pitää miettiä jo pitkälle tulevaisuuteen ja niissä on paljon muuttuvia osia; ei pelkkää perusarkea, jota voisi suorittaa samanlaisena viikosta toiseen.

Siksi en enää kotonakaan selviydy ilman todo-listoja ja aikatauluttamista. Vähän jo jännittää, millaiset listat pitää olla apuna siinä vaiheessa, kun harrastukset tulevat kuvioihin!

Viikonlopun "pienet pois" -projektin myötä vaatekaappi koki muutoksen. 

Kyse ei ole suurista asioista – kukapa nyt ylikuormittuisi siitä, että pitää ostaa lapsen kaverille synttärilahja. Mutta kun takaraivossa nakuttaa muistettavia asioita kaksikymmentä, otsaryppy alkaa syventyä.

Tämäpä se nimenomaan onkin asia, jota isä ei välttämättä aina ymmärrä. Eihän se nyt niin vaikeaa ole pakata tytön päiväkotireppua ja huolehtia, mitä hän päiväkotiin pukee. Ja muistaa kirjata päiväkodin reissuvihkoon oleelliset asiat vaikkapa viikonloppuna alkaneesta pottainnostumisesta ja seuraavan kuun muuttuvista hoitoajoista.

No ei ole ei. Mutta siihen päälle kun vielä pitäisi muistaa tilata päiväkotikuvat, tarkistaa mahtuvatko toppahaalarit vielä päälle, laittaa vaatekaapista juuri siivotut pienet vaatteet myyntiin sekä ostaa tarvikkeet jouluaskarteluja varten (ja vielä tehdä ennen sitä lista, mitä kaikkea tarvitaankaan) - töissä käynnin, kotitöiden ja muun perhe-elämän ohella - niin meinaa vähän välillä hajottaa. Nimenomaan se muistamisen osuus, sillä ainakin oma muistikapasiteettini on kuitenkin rajallinen.

Osa noista asioista on sellaisia, jotka eivät miestä kiinnosta samalla tavalla kuin minua - tai siis eivät ole hänelle niin tärkeitä. Kasvatuksen osalta hänellä toki on mielipiteensä, mutta vaikkapa toppahaalarin ominaisuudet, collegehousujen riittävä lukumäärä tai neuvola-ajan varaaminen (ja sen muistaminen!) ovat niitä juttuja, jotka mies mielellään antaa minun vastuulleni - eikä välttämättä edes kysyttäessä ilmaise mielipidettään uusien talvikenkien värin suhteen. Eikä se sinänsä haittaa; teen mielelläni, mutta kun ne miljoonat pikkujutut vaan vievät niin pirusti aikaa.

Päiväkotikuvauksen vaatteiden valinnan vaikeus; no comments mieheltä.

Artikkelissa yhtenä mahdollisena perusteluna tällaisen kuvion yleisyydelle ehdotetaan vauvavuotta.

On ymmärrettävää ja mielestäni reiluakin, että kotona oleva vanhempi hoitaa suurimman osan lapsiin liittyvistä asioista. Ei toki kaikkea, mutta enemmän kuin se joka käy töissä. Ongelma on se, että rooli jää päälle, vaikka äiti palaa töihin.

Ja näin se varmasti onkin. Samanlaista stressiä vastuunotosta ei itselläni ollut vielä äitiyslomalla eikä edes joustavalla hoitovapaalla, jolloin tein töitä vaan 2-3 päivää viikossa - ja aikaa arjen vastuulle jäi tunteina laskettuna huomattavasti enemmän.

Nyt kun työkin on osaltaan eräänlaista asiakasprojektien hallintaa, aikataulutusta ja vastuuta yksityiskohdista, ei sitä samaa jaksaisi ympärivuorokautisesti.

Kyllähän meilläkin jo ajalla ennen lasta jaettiin kotitöitä - mutta eipä niitä pyykkejä ja tiskejä ollut aivan niin paljon kuin nyt. Eikä iltoja käytetty lapsen kanssa olemiseen, leikkimiseen, ruokkimiseen, kylvetykseen ja pottailuun; nukkumaanmenoaika ei ollut kovin tarkkaa, eikä tiettyjä pakollisia iltarutiineita ollut. Aiemmin pystyi tekemään tietyt kotityöt (ne omat vastuut) työpäivän jälkeen ja sitten viettämään loppuillan ihan miten haluaa.

Ja näinhän se tosiaan meni vielä äitiyslomallanikin; kun mies oli ollut pitkän päivän töissä, hän sai rentoutua työpäivän jälkeen. Minä hoidin kotiin liittyvät asiat ja mielelläni otin vastuun vauvan vaatehankinnoista. Jotenkin se sama ajatusmalli ja äidin suurempi vastuu näkyy edelleen.

Mieheni mielestä koti on paikka, jossa saa rentoutua. Ilta työpäivän jälkeen on lyhyt, ja hän haluaa pötköttää ja olla lasten kanssa. Ymmärrän sen hyvin, mutta onhan minullakin työni. Minä vain hoidan kaiken sen lisäksi.

Pakko myöntää, että tämä on myös nykyisellään se asia, josta meillä eniten riidellään. Miehen on helppo lähteä harrastukseen jopa ex tempore, mutta minulla ei tunnu koskaan olevan aikaa vetäytyä harrastuksen pariin edes tunniksi. Kun on niitä muitakin hommia.

Ja näkyyhän tämä myös pikkutirppanan asenteessa; hän kun on tottunut siihen, että äiti hoitaa aina kun vaan vähänkin pyytää. Ei toivoakaan, että illalla (ennen neidin nukkumaanmenoa) saisin rauhassa keskittyä katsomaan televisiota.

Vaikkakin mieluiten toki käytän vapaa-aikani lapseni seurassa - etenkin päiväkotipäivinä, kun yhteinen aika on muutenkin kortilla - mutta kyllä se omakin aika tekee välillä hyvää.

Uusien kenkien koon mittailua.

Se, miten tällainen tilanne ylipäätään voisi lapsiperheessä muuttua, onkin sitten kinkkisempi homma.

Ymmärrän hyvin, että mieheni on haluton muuttamaan mitään. Hänen näkökulmastaan kaikki sujuu nyt hienosti.

Itse olen joskus yrittänyt hivuttaa osavastuita miehelle, mutta ei sekään ole oikein toiminut. Joko asian hoitaminen on jäänyt, se on hoidettu minun mielestäni väärin (eli eri tavalla kuin olen itse aiemmin tehnyt) tai olen loppujen lopuksi kuitenkin tehnyt homman itse.

Siinä mielessä voin katsoa itseänikin peiliin; jos miehelle antaa jonkin vastuun, niin pitäisi osata sitten myös hyväksyä hänen toimintatapansa. Mutta monen asian kohdalla jopa mieluummin itse hoidan asiat, sillä en osaisi kuitenkaan olla puuttumatta asiaan. Vaikka siitähän se perhe-elämän henkisen vastuunoton harjoittelu lähtisi käyntiin. Uskaltaisikohan sitä antaa miehen vaikkapa toteuttaa joululahja-askartelut Meean kanssa?

Uusien pk-tossujen valinnan pystyi jo ulkoistamaan pikkuneidille (esivalinnan jälkeen). Hän valitsi kissatossut. :)

Ja niin, loppujen lopuksi - kuten artikkelissakin todetaan - itsehän olen tähän tilanteeseen tavallaan halunnut.

Kaupan päälle tulee syyllisyyden tunne: Olen saanut sen, mitä halusin. Miksen osaakaan nauttia?

Perhe-elämä on pääosin kuitenkin ihanaa ja en voisi rakastaa ketään enempää kuin omaa tytärtäni. Lastenvaatteisiin, kokkailuun ja päiväkodin tärkeiden asioiden muistamiseen liittyvät vastuut ovat minusta mukavia ja minua ei sinänsä harmita niistä ottaa vastuuta. Jos jostain saisi muutaman tunnin lisää aikaa viikkoon, niin mitään ongelmaa ei edes olisi - työhön tai nukkumiseen käytetystä ajasta vaan on hankala karsia.

p.s. Miehen hyväksi pakko mainita vielä tähän loppuun; kun hänkin viikonloppuna luki pyynnöstäni tämän atikkelin, hän oli eilen neitiä nukuttaessani hoitanut ne must do -kotityöt, jotka (minun) eilisiltana piti tehdä nukuttamisen jälkeen. Jonka ansiosta minä käytinkin loppuillan sohvalla makoillen, televisiota katsoen ja virkaten - ilman vastuita!

Miten teillä jaetaan henkinen vastuu arjesta ja perhe-elämästä? Onko teillä selkeät äidin vastuut ja isän vastuut?

Seuraa Facebookissa, Instagramissa ja Bloglovinissa.