Päiväkodin kuvaukset - no menihän ne jotenkin

Meidän pikkuneidillä oli päiväkodin kuvaukset pari viikkoa sitten ja kuvat saapuivat nettikauppaan ihasteltaviksi viime viikolla.

Meea on syyskuun ajan vielä osa-aikaisena päiväkodissa ja kuvauspäiväksi sattuikin mummin hoitopäivä. Kuvauksiin neiti kuitenkin meni; ensin oli tarkoituksena, että mummi vie Meean päiväkotiin, mutta onnistuinkin itse tekemään etäpäivän (aloittaen aiemmin ja lopettaen myöhemmin), ja pitämään pienen tauon aamupäivällä.

Ajattelin, että kuvauksen osuminen ei-hoitopäivään oli erittäin hyvä juttu ja näin varmistetaan, että vaatteet ovat puhtaat ja ponnari pysyy päässä. Näin jälkikäteen ajateltuna; parempi lopputulos olisi varmaan tullut, jos neiti olisi mennyt jo aamusta päiväkotiin ja ollut siellä aivan normaalisti ilman äitiä... Vaikka sitten olisi ollut puurot rinnuksilla kuvassa.

Meealle kun iski päiväkodissa kamala äiti-puuska. Ryhmätiloissa äidin piti pitää kädestä kiinni ja jumppasaliin kuvauksiin käveltiin käsi kädessä. Äiti oli ihana, eikä kavereiden tai päiväkodin tätien seura kelvannut.

Siinä vaiheessa kun olisi pitänyt mennä muiden kanssa seisomaan kuvaan, pääsi itku. "En mene, haluan olla äidin kanssa!" Ei ollut onneksi ainoa - mutta meinasi kyllä vähän alkaa tuskastuttamaan äitiä.

No, lopulta neiti saatiin kuvaan seisomaan takariviin ja äiti kyykkyyn penkin taakse silittelemään selästä. Sieltä sitten konttasin vaivihkaa pois kameran alkaessa räpsyä ja neitikin malttoi ekojen kuvien ottojen ajan katsoa kameraan päin - vaikka ilme olikin tuima. Loppuvaiheessa hän tajusi äidin kadonneen ja kuikuili vaan ympärilleen, että missä ihmeessä äiti on.

Yksittäiskuvaan saatiin mennä ensimmäisenä, mutta eihän siitä mitään tullut. Neiti murjotti tuolissaan, eikä todellakaan halunnut hymyillä. Kuvaaja lupasi, että saadaan tulla myöhemmin uudelleen kokeilemaan - ja hyvä niin!

Käytiin siis välissä leikkimässä ja sitten uusi kokeilu. No ei se ihan nappiin mennyt sittenkään; neiti suostui istumaan vain äidin sylissä, mutta loppujen lopuksi irtosi sitten jopa pieni hymy. Ja hienosti oli kuvaaja saanut äidinkin käsiteltyä kuvasta pois.

Erittäin kiitollinen olen kyllä kuvaajalle siitä, että saatiin tulla uudestaan kokeilemaan. Muuten olisi jäänyt aika surumieliseksi nämä tämän syksyn kuvat - vai mitä sanotte? :)

Seuraa Facebookissa, Instagramissa ja Bloglovinissa.

Henkinen vastuu arjesta

(Bloggauksen lainaukset otettu tästä Meidän Perhe -lehden artikkelista ja kuvituskuvat ovat esimerkkejä äidin vastuualueista.)

Törmäsin viikonloppuna vanhaan perhe-elämää koskevaan artikkeliin - olen lukenut tämän jo aiemminkin, mutta jotenkin tämä vaan taas kolahti. Ei millään pahalla miestäni kohtaan; kyllä hänkin ehdottomasti osallistuu arkeen ja kotitöihin, mutta silti minä olen meistä se, jota aina väsyttää ja joka ei voi (yleensä) todeta "en tee, kun en vaan jaksa".


Lapsiperheiden äitejä väsyttää, koska henkinen vastuu arjen sujumisesta on jäänyt heille.

Tämähän se kiteyttää kaiken. Vaikka kotityöt näennäisesti jaettaisiinkin puoliksi, on äiti silti se, jolla on loppupelissä vastuu. Jos ei tekemisestä, niin ainakin muistuttamisesta.

Isä tekee sujuvasti kotitöitä ja hoitaa lasta, kun hänelle niistä huomauttaa ja pyytää (tai jopa käskee) tekemään - mutta ilman äidin sanomisia osa jäisi tekemättä. Meillä jopa on jotain ns. osavastuita kotitöiden osalta; esimerkiksi roskien vienti ja vessan pesu on kokonaan isän vastuulla.

Kuitenkin; jos isä ei vaan millään jaksa, niin homma jää tekemättä, siirtyy seuraavaan päivään tai jää äidin tehtäväksi. Jos äiti ei jaksa, hänen on silti tehtävä kyseinen asia - sitä kun ei kukaan muukaan tee.

Kyse ei ole siitä, etteikö puolisokin vuorollaan tyhjentäisi tiskikonetta ja lukisi lapsille iltasatuja. Kyllä hän ruokaa laittaa ja imuroi, kun niin sovitaan. Kyse on siitä, ettei suuri osa asioista tapahdu, ellei Piia pane niitä liikkeelle. Hänestä on tullut perheen projektipäällikkö.

Projektipäällikkö onkin nimike, joka aika hyvin kuvaa tilannetta.

Työssäni asiakasprojektien hallinta on lastenleikkiä verrattuna kodin projekteihin. Niitä on niin paljon, niitä pitää miettiä jo pitkälle tulevaisuuteen ja niissä on paljon muuttuvia osia; ei pelkkää perusarkea, jota voisi suorittaa samanlaisena viikosta toiseen.

Siksi en enää kotonakaan selviydy ilman todo-listoja ja aikatauluttamista. Vähän jo jännittää, millaiset listat pitää olla apuna siinä vaiheessa, kun harrastukset tulevat kuvioihin!

Viikonlopun "pienet pois" -projektin myötä vaatekaappi koki muutoksen. 

Kyse ei ole suurista asioista – kukapa nyt ylikuormittuisi siitä, että pitää ostaa lapsen kaverille synttärilahja. Mutta kun takaraivossa nakuttaa muistettavia asioita kaksikymmentä, otsaryppy alkaa syventyä.

Tämäpä se nimenomaan onkin asia, jota isä ei välttämättä aina ymmärrä. Eihän se nyt niin vaikeaa ole pakata tytön päiväkotireppua ja huolehtia, mitä hän päiväkotiin pukee. Ja muistaa kirjata päiväkodin reissuvihkoon oleelliset asiat vaikkapa viikonloppuna alkaneesta pottainnostumisesta ja seuraavan kuun muuttuvista hoitoajoista.

No ei ole ei. Mutta siihen päälle kun vielä pitäisi muistaa tilata päiväkotikuvat, tarkistaa mahtuvatko toppahaalarit vielä päälle, laittaa vaatekaapista juuri siivotut pienet vaatteet myyntiin sekä ostaa tarvikkeet jouluaskarteluja varten (ja vielä tehdä ennen sitä lista, mitä kaikkea tarvitaankaan) - töissä käynnin, kotitöiden ja muun perhe-elämän ohella - niin meinaa vähän välillä hajottaa. Nimenomaan se muistamisen osuus, sillä ainakin oma muistikapasiteettini on kuitenkin rajallinen.

Osa noista asioista on sellaisia, jotka eivät miestä kiinnosta samalla tavalla kuin minua - tai siis eivät ole hänelle niin tärkeitä. Kasvatuksen osalta hänellä toki on mielipiteensä, mutta vaikkapa toppahaalarin ominaisuudet, collegehousujen riittävä lukumäärä tai neuvola-ajan varaaminen (ja sen muistaminen!) ovat niitä juttuja, jotka mies mielellään antaa minun vastuulleni - eikä välttämättä edes kysyttäessä ilmaise mielipidettään uusien talvikenkien värin suhteen. Eikä se sinänsä haittaa; teen mielelläni, mutta kun ne miljoonat pikkujutut vaan vievät niin pirusti aikaa.

Päiväkotikuvauksen vaatteiden valinnan vaikeus; no comments mieheltä.

Artikkelissa yhtenä mahdollisena perusteluna tällaisen kuvion yleisyydelle ehdotetaan vauvavuotta.

On ymmärrettävää ja mielestäni reiluakin, että kotona oleva vanhempi hoitaa suurimman osan lapsiin liittyvistä asioista. Ei toki kaikkea, mutta enemmän kuin se joka käy töissä. Ongelma on se, että rooli jää päälle, vaikka äiti palaa töihin.

Ja näin se varmasti onkin. Samanlaista stressiä vastuunotosta ei itselläni ollut vielä äitiyslomalla eikä edes joustavalla hoitovapaalla, jolloin tein töitä vaan 2-3 päivää viikossa - ja aikaa arjen vastuulle jäi tunteina laskettuna huomattavasti enemmän.

Nyt kun työkin on osaltaan eräänlaista asiakasprojektien hallintaa, aikataulutusta ja vastuuta yksityiskohdista, ei sitä samaa jaksaisi ympärivuorokautisesti.

Kyllähän meilläkin jo ajalla ennen lasta jaettiin kotitöitä - mutta eipä niitä pyykkejä ja tiskejä ollut aivan niin paljon kuin nyt. Eikä iltoja käytetty lapsen kanssa olemiseen, leikkimiseen, ruokkimiseen, kylvetykseen ja pottailuun; nukkumaanmenoaika ei ollut kovin tarkkaa, eikä tiettyjä pakollisia iltarutiineita ollut. Aiemmin pystyi tekemään tietyt kotityöt (ne omat vastuut) työpäivän jälkeen ja sitten viettämään loppuillan ihan miten haluaa.

Ja näinhän se tosiaan meni vielä äitiyslomallanikin; kun mies oli ollut pitkän päivän töissä, hän sai rentoutua työpäivän jälkeen. Minä hoidin kotiin liittyvät asiat ja mielelläni otin vastuun vauvan vaatehankinnoista. Jotenkin se sama ajatusmalli ja äidin suurempi vastuu näkyy edelleen.

Mieheni mielestä koti on paikka, jossa saa rentoutua. Ilta työpäivän jälkeen on lyhyt, ja hän haluaa pötköttää ja olla lasten kanssa. Ymmärrän sen hyvin, mutta onhan minullakin työni. Minä vain hoidan kaiken sen lisäksi.

Pakko myöntää, että tämä on myös nykyisellään se asia, josta meillä eniten riidellään. Miehen on helppo lähteä harrastukseen jopa ex tempore, mutta minulla ei tunnu koskaan olevan aikaa vetäytyä harrastuksen pariin edes tunniksi. Kun on niitä muitakin hommia.

Ja näkyyhän tämä myös pikkutirppanan asenteessa; hän kun on tottunut siihen, että äiti hoitaa aina kun vaan vähänkin pyytää. Ei toivoakaan, että illalla (ennen neidin nukkumaanmenoa) saisin rauhassa keskittyä katsomaan televisiota.

Vaikkakin mieluiten toki käytän vapaa-aikani lapseni seurassa - etenkin päiväkotipäivinä, kun yhteinen aika on muutenkin kortilla - mutta kyllä se omakin aika tekee välillä hyvää.

Uusien kenkien koon mittailua.

Se, miten tällainen tilanne ylipäätään voisi lapsiperheessä muuttua, onkin sitten kinkkisempi homma.

Ymmärrän hyvin, että mieheni on haluton muuttamaan mitään. Hänen näkökulmastaan kaikki sujuu nyt hienosti.

Itse olen joskus yrittänyt hivuttaa osavastuita miehelle, mutta ei sekään ole oikein toiminut. Joko asian hoitaminen on jäänyt, se on hoidettu minun mielestäni väärin (eli eri tavalla kuin olen itse aiemmin tehnyt) tai olen loppujen lopuksi kuitenkin tehnyt homman itse.

Siinä mielessä voin katsoa itseänikin peiliin; jos miehelle antaa jonkin vastuun, niin pitäisi osata sitten myös hyväksyä hänen toimintatapansa. Mutta monen asian kohdalla jopa mieluummin itse hoidan asiat, sillä en osaisi kuitenkaan olla puuttumatta asiaan. Vaikka siitähän se perhe-elämän henkisen vastuunoton harjoittelu lähtisi käyntiin. Uskaltaisikohan sitä antaa miehen vaikkapa toteuttaa joululahja-askartelut Meean kanssa?

Uusien pk-tossujen valinnan pystyi jo ulkoistamaan pikkuneidille (esivalinnan jälkeen). Hän valitsi kissatossut. :)

Ja niin, loppujen lopuksi - kuten artikkelissakin todetaan - itsehän olen tähän tilanteeseen tavallaan halunnut.

Kaupan päälle tulee syyllisyyden tunne: Olen saanut sen, mitä halusin. Miksen osaakaan nauttia?

Perhe-elämä on pääosin kuitenkin ihanaa ja en voisi rakastaa ketään enempää kuin omaa tytärtäni. Lastenvaatteisiin, kokkailuun ja päiväkodin tärkeiden asioiden muistamiseen liittyvät vastuut ovat minusta mukavia ja minua ei sinänsä harmita niistä ottaa vastuuta. Jos jostain saisi muutaman tunnin lisää aikaa viikkoon, niin mitään ongelmaa ei edes olisi - työhön tai nukkumiseen käytetystä ajasta vaan on hankala karsia.

p.s. Miehen hyväksi pakko mainita vielä tähän loppuun; kun hänkin viikonloppuna luki pyynnöstäni tämän atikkelin, hän oli eilen neitiä nukuttaessani hoitanut ne must do -kotityöt, jotka (minun) eilisiltana piti tehdä nukuttamisen jälkeen. Jonka ansiosta minä käytinkin loppuillan sohvalla makoillen, televisiota katsoen ja virkaten - ilman vastuita!

Miten teillä jaetaan henkinen vastuu arjesta ja perhe-elämästä? Onko teillä selkeät äidin vastuut ja isän vastuut?

Seuraa Facebookissa, Instagramissa ja Bloglovinissa.

Kukkakaalipizza

Kukkakaalipizza on yksi kiinnostavan kuuloisista ruuista, joita on pitänyt testata, mutta en ole saanut aikaiseksi. Nyt Superdieetin aikana tälle on tullut hyvä syy; kukkakaalipizza kun soveltuu myös SD:n ruokavalioon vähähiilarisena herkkuna!

Kukkakaalipizzan ohjeita löytyy netistä runsaasti erilaisia (tiedän, koska googletin), mutta sovelsin tämän omani Yhteishyvän ohjeesta sekä SD-ryhmässä olleesta ohjeesta. Ja äärettömän hyväähän tästä tuli - maistui lähes oikealle pizzalle!

Tämä ohje on oman SD-ruokavalioni mukaan tehty; tosin ihan grammalleen ei kasviksia yms ole mitattu. Kananmunan keltuainen on extraa (laitoin mukaan, kun pohjan koossa pysyminen näytti haastavalta; olisi ehkä pysynyt ilmankin), samoin valtaosa jauhelihasta (muutama gramma lisää juustoraastetta päälle, niin olisi voinut tehdä pelkän kasvispizzan - tein kuitenkin miehelle samalla jauhelihapizzaa ja kun jauhelihaa jäi yli, laitoin sitä vähän "mausteeksi" omaan pizzaanikin).

Mutta ilman SD:tä; pizzan päälliseksi voi laittaa mitä vaan mieluisiaan täytteitä; vaikka vielä reilumminkin!

Pohja:
200 g kukkakaalia
1 kananmuna
1 valkuainen
80 g Polar 5% -juustoraastetta
loraus oliiviöljyä

Täyte:
200 g luomu-tomaattimurskaa
n. 40 g jauhelihaa (+ mausteet)
1 sipuli
0,5 punasipuli
(hunajaa)
3 tomaattia
30 g juustoraastetta
oreganoa

Raasta kukkakaali pieneksi muruksi. Sekoita joukkoon kananmunat, juustoraaste ja öljy. Taputtele pellille pizzapohjaksi. Esipaista 225 asteessa n. 15-20 min (puolikypsäksi).
Vaihtoehtoisesti kukkakaalin voisi esipaistaa tai -keittää (kattilassa tai mikrossa), jolloin uuniaikaa voisi lyhentää - ajattelin testata keittämistä seuraavalla kerralla. 

Kuutioi sipuli ja paista se jauhelihan kanssa pannulla. Mausta esim. suolalla, pippurilla ja jauhelihamausteella.

Viipaloi punasipulit ja paista ne pannulla erikseen oliiviöljyssä. (Jos SD ei olisi käynnissä, olisin lorauttanut paistoksen sekaan hieman hunajaa - nam!)

Viipaloi tomaatit.

Laita täytteet esipaistetun pizzapohjan päälle; tomaattimurska alimmaiseksi. Laita päälle vielä juustoraaste ja oregano.

Paista n. 15 min, kunnes juusto on sulanut ja hieman ruskistunut. Nauti! :)


Yhdestä pizzasta tulee SD-ruokavaliolla kaksi ateria-annosta. 


Seuraa Facebookissa, Instagramissa ja Bloglovinissa.

Joulustressi nostaa päätään

En tiedä olenko niin sanottu jouluihminen, mutta olen ehdottomasti joulustressi-ihminen!

Joulua varten pitää tehdä niin paljon asioita, että tuntuu, ettei joulukuussa ehdi oikein mihinkään muuhun keskittymäänkään kuin joulun valmisteluun. Lahjat, kortit, koristeet, kuusi, ruuat... Ja ennen joulukuuta jo joulukalenteri pikkuneidille!

Hirveä kiire ja stressi, koska perfektionistina kaiken täytyy olla täydellistä, eikä pelkkä sinnepäin riitä. Vaikkakin aika lailla joka vuosi olen joutunut joustamaan jostain; viimeistään paketoinnista, eli taidokkaiden handmade-pakettien sijaan lahjat on kääritty markettilaadun paperiin (joskin väriteeman tms mukaan valitun).

Joulustressi on jokavuotista; vaikkakin pahin stressi varmaan oli silloin, kun järjestettiin perhejoulu ensimmäistä kertaa meidän kodissa. Kokkasin kaiken itse; pakastin oli täynnä laatikoita ja kahvipöydässä koristeena jopa pipareista tehty joulukuusi. Sen lisäksi kudoin joululahjaksi ainakin kymmenet (!) villasukat, joten kyllä hoppua sinä vuonna riitti. Onneksi olin silloin raskaana, niin jonkinlainen pesänrakennusvietti ilmeisesti auttoi kestämään sen stressin. :D

Koska tiedostan stressaavani joulusta, päätin tänä vuonna aloittaa jouluvalmistelut jo hyvissä ajoin. Päätin myös tänä(kin) vuonna jättää perinteiset villasukka-joululahjat vähemmälle; Meean syntymän jälkeen kutomisaika on vähentynyt huomattavasti ja yksienkin sukkien valmiiksi saaminen syksyn aikana on saavutus!

Tänä vuonna mennään jouluksi valmiiseen pöytään, joten ruuista ei tarvitse huolehtia - ehkä bataattilaatikon voisin viedä tuliaisena ja jotain leipoa välipäivinä kotona. Muuta hommaa joulun osalta kuitenkin riittää; kun kokopäivätyön ja taaperon hoitamisen ohella vapaa-aika on vähissä, ei kaikkea todellakaan ehdi tekemään joulukuussa.

En tiedä missä vaiheessa joulupuuhat on ns. lupa aloittaa, mutta minä olen aloittanut ne jo nyt!

Joulukorttimalli on päätettynä ja osa "ensimmäisen vaiheen" töistä joulukortin osalta on jo tehtynä. Kortti kun tänäkin vuonna on ns. useammassa vaiheessa tehtävä, niin puuhaa riittää. Viime vuoden joulukortteihin meni sen verran aikaa, että tänä vuonna valitsin tietoisesti a) helpomman ja b) enemmän Meean vastuulla olevan. Testikappale on vielä tekemättä, mutta ainakin ajatuksen tasolla näistä tulee hienot!

Tällaiset kortit meiltä lähti matkaan viime jouluna. 

Kummien (ja päiväkodin tätien) joululahjaidea on jo suunniteltuna - ja ehtinyt itse asiassa kertaalleen jo vaihtuakin. Nämä lahjat käytännössä siis tarvikkeiden hankkimista ja toteutusta vaille valmiit!

Tämäkin on tänä vuonna suhteellisen yksinkertainen - mutta kiva - idea, josta osan pystyn tekemään yhdessä Meean kanssa (ja se on vähän se ideakin tässä lahjassa). Eli lahjojen tekoon kuluva aika ei ole kokonaisuudessaan pois laatuajasta tyttären kanssa - vaan se on nimenomaan sitä parhaimmillaan. Itsestäni kun ajatus "lapsen tekemästä" lahjasta on ihan kiva; valokuvatuotteita ei viitsi ihan joka vuosi antaa (ja jos kummilapsia on jo monta, ei niille varmaan löydy kaikille käyttöäkään...), joten mieluummin tehdään jotain sellaista, jolle voisi oikeasti olla käyttöäkin. Viime vuonnakin taaperon DIY-lahjat olivat tosi kivat, vaikka eivät ihan hirveästi taitoa vielä vaatineetkaan; tänä vuonna ajattelin, että tämä joululahjaidea sopisi myös päiväkodin tädeille, ja hekin saisivat muistamisena jotain Meean tekemää äidin tekemän sijaan. Ensi jouluna kortit ja lahjat varmaan jo voidaankin tehdä kokonaan yhdessä, kun Meeankin taidot entisestään kasvavat!

Muiden joululahjojen osalta Meealle olen jo muutaman lahjan hankkinut, kun on tullut vastaan. Joulua edeltävä aika on turhan hyvää aikaa heräteostoksille, kun kaiken voi laittaa pukinkonttiin ja järkyttyä ennen joulua siitä jo hankittujen lahjojen määrästä... Muiden osalta lahjat on vielä ostamatta ja miettimättä - ja ehkä Meeallekin pitäisi vielä muutama DIY-lahja tehdä, jos vaan suinkin jossain vaiheessa ehdin.

Myös paketointiasiaa olen miettinyt ja tänä vuonna tosissani yritän ehtiä panostaa lahjojen ulkoasuunkin. Ostan ainakin tarvikkeet sitä varten jo hyvissä ajoin; kun ne on olemassa, on varmaan vaikeampi perääntyä ideoista ja mennä ns. helpomman kautta.

Joulukalenteri-asia sen sijaan on vielä täysin auki. Viime jouluna päätin, että teen Meealle itse kalenterin ja ostin itseasiassa joulu-aleista jo pyykkipoikakiinnitteiset numerotkin sitä varten. Joulukalenterin muoto on edelleen auki; ideoita olen löytänyt useita ihania, mutta ne eivät kunnolla istu niihin hankkimiini numeroihin... Myös joulukalenterin sisältö on vielä mysteeri; viime joulun jälkeen ajattelin tekeväni "varastoon" virkattuja ruokia, jotta Meea saisi pelkästään niitä sisältävän joulukalenterin tänä vuonna. No, kun tässä vaiheessa vuotta valmiina on 1,5 virkattua kasvista, ei näytä kovin todennäköistä, että niitä valmistuisi ihan jokaiseen luukkuun...

Viime joulun koristeiden ihmettelyä. :)

Ihan stressin tasolla näissä hommissa ei vielä olla - mutta jos kuukauden päästä suunnitelmat eivät tästä ole yhtään edenneet, saattaa alkaa jo ahdistamaan. Täytyy varmaan laittaa jo ensimmäiset askartelutarvikkeet tilaukseen, niin pääsee sopivan vapaahetken kohdalle osuessa etenemään suunnitelmista toteutukseen.

Joko teillä on suunnattu ajatuksia jouluun?

Seuraa Facebookissa, Instagramissa ja Bloglovinissa.

Teit meistä kauniin

En ole vielä blogiin elokuva-arvosteluja kirjoittanut, enkä ehkä jatkossakaan tule kirjoittamaan. Viime viikon leffakokemus oli kuitenkin niin huikea, että ihan pakko vähän hehkuttaa!

Käytiin siis pitkästä aikaa miehen kanssa viettämässä parisuhdeaikaa leffan merkeissä viime viikolla. Leffavaihtoehdot olivat aika rajalliset ja itse liputin Apulanta-elokuvan puolesta. Tiistaipäivä sopi omiin aikatauluihimme parhaiten, joten ikäänkuin sattuman kaupalla liput tuli hankittua elokuvan erikoisnäytökseen, jonka alussa näytettiin live-kuvaa Tennispalatsin ensi-iltatunnelmista.

Ensin epäilin, että olikohan tämä nyt hyvä idea, kun joutuu istumaan leffateatterissa niin kauan ja kysyttiinkin etukäteen, voiko saliin mennä vasta vähän myöhemmin - itse leffa kun alkoi vasta tunnin päästä. Olisi voinut, mutta mentiin kuitenkin jo viitisen minuuttia ensi-iltalähetyksen startattua, kun ei jaksanut kaupungillakaan pyöriä.

Ja kyllä muuten kannatti! Ensi-iltahulinat, haastattelut ja making of -klipit ennen leffan alkamista tekivät elokuvakokemuksesta entistä paremman! Vielä kun saatiin katsella livenä lähetettyä Tuukan ja Olgan puhetta sekä Jenni Vartiaisen esitystä, tuntui jotenkin vielä jännemmältä odottaa elokuvan alkua!

Entäs sitten se itse elokuva? No sehän oli aivan huippu!

Kirjoitinkin leffan jälkeen somessa, että vaikket Apulannasta diggailisikaan (tai olisi digannut silloin ihanalla 90-luvulla), niin mene silti katsomaan elokuva. Koska se vaan oli niin hyvä! Ihan rehellisesti voisin sanoa, että paras suomalainen elokuva pitkään aikaan.

Kun yhdelle kaverilleni pohdin, että mikä siinä nyt sitten oikeastaan olikaan hyvää, niin oikeastaan neljä asiaa nousi esiin.

1) Apulanta
Olen itse tykännyt Apulannasta aina. Siis siitä asti, kun olen tiennyt Apulannan olemassaolosta. Päijäthämäläisenä olen luonnollisesti fanittanut niin Apulantaa kuin Tehosekoitintakin nuorempana. Varsinainen fanittaminen on loppunut vuosien varrella, mutta edelleen Apulannan biisit ovat hyviä ja Toni Wirtanen mielestäni yksi parhaista biisintekijöistä Suomessa. Biiseihin liittyy muistoja ja pakko myöntää, että etenkin siitä 90-luvun tuotannosta osaan edelleen monta kappaletta ulkoa! Ja kyllä tosiaan se vanha faniuskin edelleen siellä pohjalla kytee; muutama vuosi sitten pääsin töiden merkeissä juttelemaan Sipen kanssa - kyllähän se aika paljon jännitti, kun kyseessä oli teiniaikojen idoli!

2) 90-luku
Toinen asia mikä elokuvassa jo etukäteen kiehtoi, oli 90-luku. Kun on itsekin elänyt nuoruuttaan samaan aikaan (vaikka toki useamman vuoden Apulannan kavereita nuorempi olenkin), mietin jo etukäteen, että kuinkahan nostalginen olo leffasta tulee. Ja tulihan siitä. Ajankuva onkin ollut yksi kehuttuja asioita tämän elokuvan arvosteluissa.

3) Näyttelijät
Näyttelijäsuoritukset ovat saaneet paljon hehkutusta julkisesti, eikä voi muuta kuin yhtyä näihin hehkutuksiin. Kaikki tekivät loistavaa työtä ja pienimmätkin yksityiskohdat oli huomioitu. Itse vaikutuin eniten Tatu Sinisalosta - joka oli niin suora kopio Toni Wirtasesta, että Toni Wirtanen ei varmaan itsekään olisi pystynyt tekemään roolia paremmin! Etenkin se ääni; en vaan pysty käsittämään, miten hän pystyi kuulostamaan niin samalta! Muutkin roolihahmot kyllä muistuttivat esikuviaan aivan loistavasti ja roolisuoritukset olivat upeita. Ainoa asia, joka itseäni jäi vähän häiritsemään (kovana Tehis-fanina), oli se, että Tehosekoittimen pojat oli kuvattu leffassa selkeästi vanhempina kuin Apulanta; he olivat jo aikuisia miehiä, kun Apiksen pojat olivat vasta siloposkisia koululaisia. Oikeastihan esimerkiksi Toni taitaa olla vuoden vanhempi kuin Tehiksen Otto.

4) Tarina
Itse tarina oli loppujen lopuksi se paras juttu leffassa. Itselleni se tottakai kolahti, koska vanhana fanina Apulannan tarina kiinnostaa. Mutta jo ihan pelkkänä tarinana, ilman yhteyttä Apulantaan, tämä olisi ollut loistava leffa! Kasvutarinaa, ajankuvaa ja huikeaa menestymistä. Nyt kun vielä tietää, että tarina pohjautuu tositapahtumiin, se tuo leffaan lisää voimaa ja vaikuttavuutta. "Ai tolleenko se onkin mennyt?" ja "Oho, tommonen perhe sillä onkin ollut" -ajatuksia tuli mieleen leffan edetessä ja jälkeenkin. Kun etukäteen jo tiesi missä tällä hetkellä ollaan, oli mielenkiintoista nähdä, mistä on lähdetty liikkeelle. Toki mukana voi olla vähän värikynääkin, mutta kovin uskottavalta kaikki kyllä vaikutti.

Kaiken kaikkiaan; aivan loistava leffa - mene ihmeessä katsomaan! Temosen Tuukka teki kyllä erinomaista työtä kokonaisuudessaan tämän leffan kanssa.

Itselleni tämä oli ensimmäinen kerta elokuvateatterissa, kun yleisö leffan päätteeksi puhkeaa aplodeihin - se kertoo jo paljon!

Oletko jo ehtinyt nähdä TMK-elokuvan? Mitä pidit?

Seuraa Facebookissa, Instagramissa ja Bloglovinissa.

Arkiaktiivisuus huipussaan

Työpaikallani alkoi pari viikkoa sitten liikuntaohjelma; eräänlainen leikkimielinen (tai totinen?) kisa, jossa seurataan, kuka on liikkunut eniten. Rasteja saa paitsi liikuntasuoritteista, myös arkiaktiivisuudesta.

Se, mikä arkiaktiivisuudeksi luetaan, on varmaan vähän hankalammin määriteltävä asia. Itse olen siihen kuitenkin kirjannut kaikki ne arkiaktiivisuudet, joihin on liittynyt oikeasti aktiivisuutta. Esimerkiksi ruuanlaitossa, jos oikeasti liikun hellan, jääkaapin ja pöydän väliä ja vaikka ruuan poristessa laitan tiskit (kuten usein teen), se on arkiaktiivisuutta. Jos sen sijaan istun keittiön pöydän ääressä kuorimassa porkkanoita, sitä en laske "arkiaktiivisuuspisteisiini".

Vaikka oma liikkumiseni onkin kasvanut SD:n myötä, en todellakaan olisi mukana kärkikahinoissa työpaikkani liikuntasuoritteissa pelkän liikunnan osalta. Siksi onkin jopa huvittavaa, että kahden täyden viikon jälkeen olin tämän liikuntakisan kärkikolmikossa! 46 puolen tunnin rastia kahden viikon aikana; niistä 37 rastia arkiaktiivisuudesta.

Oma ennätykseni on erään sunnuntain seitsemän rastia, eli 3,5 tuntia arkiaktiivisuutta, joka koostui mm. Meean kanssa ulkoilusta (1 h), parin litran kasvissosekeiton tekemisestä (0,5h), tiskeistä ja pyykeistä (0,5h) sekä kodin siivoamisesta flunssaisen viikon jäljiltä (1,5h).

Vaikkei sitä itse tule ajatelleeksi, niin ihan perusarjessa tulee liikuttua yllättävän paljon. Okei, on päiviä, jolloin iltaisin makoilee sohvalla ja yrittää töiden jälkeenkin Meean kanssa keksiä mahdollisimman staattista puuhaa, kuten kirjojen lukeminen. Mutta ruokaa on tehtävä päivittäin, siivota pitää ja lapsen kanssa touhutessa arkiaktiivisuutta tulee ihan huomaamatta etenkin viikonloppuisin.

Olin itsekin yllättynyt, kuinka paljon sitä arkiaktiivisuutta oikeasti kertyykään!

Saa nähdä miten työpaikan kisassa lopulta käy, mutta kun SD kannustaa minua liikkumaan enemmän ja pidempään hyvien tulosten takia, myös tämä työpaikan liikuntaohjelma kannustaa siivoamaan ja kokkaamaan enemmän - vaikkei aina jaksaisikaan.


Seuraa Facebookissa, Instagramissa ja Bloglovinissa.

Välikausishoppailua - sittenkin!

Kirjoitin hetki sitten, että tänä syksynä päästään vaateshoppailujen osalta helpolla. Kaikki vk- ja talvikamppeet mahtuvat edelleen päälle ja uutta ei tarvitse ostaa.

No, tämän bloggauksen jälkeen kannoin ne vk-kengät sisälle ja testasin niitä ihan oikeasti jalkaan. Tai en edes jalkaan, vaan Meea seisoi pohjallisen päällä. Hups, tilaa jäi vaan pari milliä! Eipä tainneetkaan enää olla vk-kengät sopivan kokoiset jalkaan...

Toissa viikonloppuna ahdistuin rahanmenosta ja valinnanvaikeudesta, mutta tuli tilattua kehutut Reiman Patterit. Myöhemmin bongasin vielä paikalliselta FB-kirppikseltä käytetyt, mutta vedenpitävät, Vikingit vitosella - viime viikolla ehtivät kahdesti Meean jalkaan päiväkotiin ja ilmeisesti ihan hyvät olivat. Nyt dilemmani onkin, että pärjätäänkö noilla vitosen kengillä yksi välikausi vai pidänkö viime viikolla postipakettina tulleet Patterit joka tapauksessa - Vikingit ovat jo kuluneen näköiset, mutta toisaalta niin varmaan ne uudet Patteritkin parin viikon käytön jälkeen! No, toistaiseksi ainakin ovat vielä palauttamatta ja taitaa palautusaika kohta kulua umpeen...

Toistaiseksi uutuuttaan hohtavat Patterit.

Muut ulkovaatteet syksyyn onneksi edelleen(kin) mahtuvat päälle, mutta päiväkotiarjen pikkuhiljaa alkaessa olen huomannut vajeen Meean collegehousu-pinossa. Leggingsit ja colleget ovat meillä lähes ainoastaan ne vaihtoehdot päiväkotihousuiksi (mekkoja+sukkiksia käytetään päiväkodissa aika harvoin ja farkkuja en ole tainnut laittaa kertaakaan). Leggingsejä on vino pino, mutta kevään collareista alkaa monesta mitta loppua lahkeista! Nettikirppikset on kahlattu jo läpi, mutta kovin huono tuntuu olevan tarjonta tässä koossa - ehkä collarit jo helpommin menevätkin rikki tai kulahtavat niin, ettei niitä enää voi laittaa myyntiin.

Kenkätilauksen yhteydessä tilasin hätäpäissäni Meealle kahdet collaritkin ja Prismasta tarttui tiistaina matkaan yhdet. Ehkä yhdet vielä täytyisi ostaa, koska en arkiviikkoisin ihan joka päivä aio enkä halua pyykkiä pestä... Sellaisia nippanappa jalkaan mahtuvia collareita kun on nykyisistä valtaosa; jos ne siivoan pois vaatekaapista, niin jäljelle jää ehkä yhdet pituudeltaan oikeasti sopivat.

Hätävarana tilatut "no en mä nyt tiedä palautanko nää sit kuitenkin" -collarit, jotka osoittautuivatkin livenä superkivoiksi!

Vauva-aikana totuin siihen, että vaatekaappia saa siivota tasaisin väliajoin ja vaatteet mahtuvat päälle vain hetken. Nyt on jo pitkä aika pysytty ns. samassa koossa ja en edes muista, milloin olen viimeksi vaatekaapista siivonnut pienet pois. Kesävaatteistakin pystyi tänä kesänä käyttämään vielä viimekesäisiä! Mutta näyttäisi se tyttö vieläkin vähän kasvavan, mittaa ainakin! :)

Itselläni on tässä samaan aikaan meneillään myös "pienet myyntiin" -projekti, johon vaatekaapin siivous liittyisi aika oivasti. Vauva-aikaan myinkin pieniä vaatteita pois aktiivisesti, mutta sen jälkeen tahti on hidastunut ja lähes loppunut kokonaan. Tällä hetkellä meillä on varastossa kaksi (!!) Ikea-kassillista pientä vaatetta - ja siitä määrästä on kuitenkin jo laitettu osa talteen Meealle muistojen laatikkoon sekä annettu takaisin tutuilta saadut vaatteet - ja myytykin osa. Jos edes murto-osan tästä jäljellä olevasta määrästä saisi eteenpäin uusiin koteihin, tulisi varastoonkin tilaa.

Kyllä tämä lastenvaate-touhu vaan on sellaista jatkuvaa ostamista - aina on joku jäänyt pieneksi ja aina jotain tarvitaan. Vaikka äiti olisikin varma, että tällä vaatekaapin sisällöllä pärjätään pitkään. Nähtäväksi jää, pitääkö uusi toppahaalari ostaa ensi kuussa, joulun jälkeen vai ensi syksynä...

Seuraa Facebookissa, Instagramissa ja Bloglovinissa.

Superdieetti ja uuden opettelua

Kolme viikkoa Superdieettiä takana ja täytyy sanoa, että on tässä ollut melkoista opettelemista.

Itselläni suurin haaste on ollut löytää riittävästi aikaa kaikkeen. Ja eihän sitä aivan riittävästi ole löytynyt, joten liikkumisesta on joutunut karsimaan.

Ruuan suhteen suurin "ongelma" on kasvisten suuri määrä. Siis se kuorimisen ja pilkkomisen määrä; aivan älyttömästi kuluu aikaa siihen! Vaikka mieskin on nyt joten kuten mukana tässä, eli syö pääsääntöisesti samaa ruokaa samojen dieettiohjeiden mukaan JA auttaa myös ruuanvalmistuksessa toisinaan - silti se vapaa-aika tuntuu loppuvan kesken ihan jo kasvisten pilkkomiseen kuluvan ajan vuoksi. Kun ei niihin pakastevihanneksiin viitsisi kovin usein turvautua...

Osallistuin vuosi sitten Masusta misuksi -valmennukseen ja sama ongelma kasvisten ja ajan riittävyyden suhteen oli havaittavissa jo silloin. Nyt kun tähän Superdieettiin liittyy vielä P A L J O N muutakin "opeteltavaa" (sekä ruuan että liikunnan osalta), niin kasvisten pilkkominen tuntuu entistä haastavammalta.

Siitä huolimatta - vähintään 400 g kasviksia on joka päivä syöty kolmen viikon ajan ja vain reilu puoli kiloa niistä on tullut pakastealtaasta.

Tässä ne yhdet pakastealtaasta otetut. :) 

Kasvisten suuren määrän lisäksi koko ruuanlaitto on vaatinut ns. uuden opettelua. Ihan jo siinä, että ei meillä aiemmin ole syöty noin suurta määrää kasviksia - korkeintaan silloin, jos pääruokana on salaatti, on kasvisten ja muun ruuan suhde voinut olla sama kuin tässä dieetissä - joten se on ollut jo se ensimmäinen uuden opettelun tapa.

Sen lisäksi koko ruuanlaiton muoto on hyvin erilainen, mihin olen tottunut. Liha syödään lihana, ilman mitään kastikkeita, kermoja tai juustoja. Entinen "liha-allergikko" on joutunut opettelemaan dieetin aikana syömään pihvejä, joka on todellakin tehnyt tiukkaa. Lihat ostetaan maustamattomina ja maustetaan itse; joka osaltaan taas lisää sitä ruuanlaittoon menevää aikaa - vaikkakin toki maku on lähes aina ollut huomattavasti parempi kuin niissä kaupan valmismarinadeissa. Mausteita on pitänyt käyttää enemmän mihin olen tottunut (vaikka maustan muutenkin aika paljon!) ja suolan sekä öljyn lisääminen vasta valmiiseen ruokaan on tuonut lisähaastetta kokkaamiseen. Nimimerkillä "pitäisi varmaan ostaa uudet pannut, niin ei kana palaisi pohjaan ilman öljyä..."

Pihvit ovat olleet monesti helppo valinta - vaikkei mikään oma lempparini, todellakaan. 

Kaiken tämän uuden opettelun päälle on pitänyt hyvin tarkasti suunnitella viikon ruoka. Kilon satsi lihapullia hupenee yllättävän nopeasti ja valtaosa dieetin ruokavaliosta on sellaista, joka ei joko lainkaan tai ilman soveltamista sovi Meealle. Ne mausteisimmat ruuat on pitänyt jättää Meean lautaselta pois ja lisäksi neidillä on meneillään "en syö kasviksia" -vaihe, jolloin kana-kasviswokki tai kasvis-jauhelihapata ei ole juurikaan kelvannut. Tämä on luonnollisesti lisännyt ruuanlaiton määrää ja tuonut muutaman harmaan hiuksen lisää; etenkin päiväkotipäivinä neidin syömän lämpimän ruuan määrä on niin pieni, että oikein turhauttaa keittää niin vähäistä määrää makaronia (vaikka sen tekisikin vaikka kahdelle päivälle kerrallaan).

Kaikesta tästä huolimatta; ruokapuoli on sujunut yllättävän hyvin. Välttämättä ruokaa ei ole tullut syötyä joka päivä ihan grammalleen oikein, kun sitä on pyrkinyt tekemään isomman satsin kerralla. Ja koska itselleni kyse on enemmänkin elämäntapojen muutosprosessista (vaikkakaan en nyt kolmen viikon jälkeen ole varma, onko Superdieetti ihan paras keino siihen...), en ole muutenkaan kaikkea joka kerta ihan grammalleen mitannut ja aivan niin millintarkasti noudattanut ohjeita. Kaikki kokattu ruoka on kuiten ollut SD:n ruokavalion mukaista ja aamu-, väli- ja iltapalat on nautittu ohjeiden mukaan siinä määrin, että rahka tulee jo korvista ulos (ja kyllä, olen syönyt myös niitä rahkaa korvaavia ruoka-aineita).

Treenipäivänä aamupala saattaa näyttää jopa tältä!

Lipsumisia on tapahtunut pari kertaa. Lähinnä ne ovat olleet ulkona syömisiä, kuten eilen töiden jälkeen ennen leffailtaa (joka on harvinaista herkkua nykyään!). Oma lähtöajatus oli, että dieettiohjeita ei tarvitse noudattaa orjallisesti, vaan noudattaa sitä eräänlaisena guidelinena vielä tuon kuusiviikkoisen jälkeen. Ja jotain SD:n vaikutuksesta omaan kroppaan kertoo sekin, miten huono olo noiden ei-SD:n mukaisten ruokailujen jälkeen on tullut!

Lisäksi olen kahdesti syönyt vaaleaa leipää SD:n aikana; itsellenihän siis leivästä (ja sipseistä) luopuminen on se vaikein asia tässä dieetissä - siksi tuo määrä on yllättävä pieni! Sipsejä en ole syönyt kertaakaan, mutta eilen piiiiitkästä aikaa leffassa käydessä oli pakko ostaa popcorneja.

Liikuntaosuus sen sijaan ei ole sujunut ihan niin mallikkaasti. Tai no, lähtötason huomioiden on, mutta SD:n vaatimustason huomioiden ei ole.

Liikunnan osalta pitäisi päästä 8 kertaa viikossa suoritukseen. Sanotaanko, että ennen dieettiä oma suoritukseni taso on ollut ehkä 0-2 kertaa viikossa (sillä hyväksyttävällä ajallisella kestolla) ja ne ovat olleet tosiaan lähinnä kävelyä. Treenimuotoista en ole tehnyt aiemmin oikeastaan lainkaan; salilla käynnistä on vuosia ja kotijumpatkin ovat jääneet hyvinhyvin vähäiseksi. Joten lähtötason huomioiden olen onnistunut oikein hyvin!

Todistettavasti liikuttuakin on tullut viimeisen kolmen viikon aikana. :)

Ensinnäkin ne aerobiset harjoitukset, joita pitäisi olla neljästi viikossa. Niitä olen tosiaan tehnyt aiemminkin (kävelylenkin muodossa), mutta huomattavasti lyhyempänä. Nyt olen sekä kasvattanut toistokertoja että kestoa (SD:n "vaatimaan" kestoon), sekä lisännyt kävelyn rinnalle myös kuntopyöräilyn. Yksi viikko tästä kolmiviikkoisesta meni sairastaessa, mutta keskimäärin olen saanut aerobisia harjoituksia tehtyä 2-3 kertaa viikossa (SD:n tavoite siis 4; joka ei ole oma henkilökohtainen tavoitteeni).

Treenejä olen tehnyt saman verran, 2-3 kertaa viikossa. Olosuhteista johtuen nämä ovat olleet ainoastaan koti- ja ulkotreenejä; salikorttia en omista ja jotenkin työssäkäyvänä äitinä se treenaaminen on helpompaa kotona kuin salille lähteminen. Kahvakuulan ostamista harkitsen; se toisi lisävaihtelua treenaamiseen. Ottaen huomioon, että aiempi treenaustahti oli 0 kertaa viikossa, on treenien määrä kuitenkin huima!

Ja kuten sanottua; enemmän tulen joka tapauksessa panostamaan ruokailuun kuin liikuntaan. Tästä kuitenkin varmaan saa liikunnan suhteenkin taas jonkinlaisen startin, jotta se treenaaminen säilyisi edes kerta viikossa -tahdilla SD:n jälkeenkin!

Entäs sitten ne tulokset? Kolme viikkoa takana ja painoa lähtenyt pari kiloa. Senttejä lähti kahden viikon mittauksen jälkeen esim. vyötäröltä kuusi, mutta niistä on jostain syystä tullut osa takaisin (vaikka paino on kuitenkin viikon takaisesta tippunut).

Kuviakin olen ottanut, mutta en aio niitä blogissa julkaista. Lopputulos-kuvaa voisin harkita, mutta se taas ei kertoisi mitään ilman sitä lähtötilanne-kuvaa. :) SD:n alun ja tämän päivän kuvia vierekkäin katsoessa kuitenkin huomaa selkeästi, että onhan kiloja tai turvotusta lähtenyt ihan tasaisesti joka puolelta ja ehkä jotain kiinteytymistäkin on tapahtunut.

Sen lisäksi, että on uskomattoman hienoa, että painoa on lähtenyt, se on myös uskomattoman mielenkiintoista! Koska liikuntamäärä on ollut (etenkin 2. viikolla) todella pieni, se luo uskoa siihen, että ruokavaliolla voi saada isoja muutoksia aikaan!

Vaikka dieetti on "tiukka", ei herkuttelusta ole tarvinnut luopua; pannukakut eivät olleet kovin hyviä, mutta vanukkaat kyllä auttavat herkkuhimon iskiessä.

Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin kohtuullisen ylpeä itsestäni. Yleensä tällaisilla "nyt pitää syödä näin ja tehdä näin" -ajatuksella varustetut jutut eivät itselleni toimi ja ajatukset pyörii vaan sen kielletyn asian ympärillä. Ja jos kerran lipsuu "no otan nyt vaan vähän suklaata", niin helposti lipsuu toisenkin kerran "no kun kerran otin jo, niin ei sillä nyt oo niin väliä enää". Tätä ei kuitenkaan ole nyt tapahtunut!

Liikuntamäärä on kasvanut aiempaan verrattuna ja ruokailutkin pysyneet melko hyvin kurissa. Ruuan suhteen tosiaan alkuajatuksenakin oli sallia itselleni pari lipsahtamista - en tiedä oliko se nyt sitten hyvä vai huono lähtökohta Superdieettiin, mutta ainakin realistinen! Tulevana viikonloppuna luvassa on tyttöjen reissu Tallinnaan, jossa 99% varmuudella SD:tä en tule kuitenkaan noudattamaan. Samaten kun eilen pääsin PITKÄSTÄ aikaa miehen kanssa leffaan, en edes miettinyt, että olisin jättänyt popparit ostamatta.

Ehkä tosiaan itselle ei niinkään ole tärkeää se varsinaisen SD:n lopputulos, eli montako kiloa tämän kuuden viikon aikana lähtee. Vaan miten näitä osa-alueita saa vietyä arkeen jatkossakin, ettei tämä jää vaan kuuden viikon rutistukseksi, jonka jälkeen palautetaan Hesen hamppareilla ja sipseillä ne pudotetut kilot takaisin. En aio jatkossakaan kieltäytyä täysin siitä epäterveellisestä ruuasta, mutta jos valtaosa muusta arkiruuasta on terveellisempää kuin nyt, silloin tällöin herkuttelu on ihan sallittua. Ei niin, että tuntuisi, että joutuu luopumaan jostain ja kiduttamaan itseään ruuan suhteen, vaan niin että saa jonkun balanssin ruokailuihin ja muutettua asteen verran terveellisemmäksi. Tarkoituksena ei ole dieetin jälkeen jatkaa samalla ruokavaliolla kuin dieetissä, mutta jospa saisi tehtyä jotain muutoksia arkiruokailuun; itse ehkä ajattelisin, että tulen jatkossa useammin korvaamaan leivän rahkalla, pienentämään aterioiden hiilarimäärää sekä lisäämään kasvisten määrää JOKA aterialla. Ehkä jatkossakin tulee toisinaan kokkailtua SD:n reseptien mukaan silloin tällöin, mutta mitään grammojen tarkkailua en varmaan tämän 6-viikkoisen jälkeen tule harrastamaan.

Sinänsä Superdieetti itsessään ei ehkä ollut se paras vaihtoehto minulle, enkä välttämättä ihan kaikkea SD:n oppeja allekirjoita (tästä oma bloggauksensa myöhemmin). Mutta tosiaan jotain ohjeistuksia talteen tulevaisuutta varten tästä varmasti saa.

Puolet vielä jäljellä - mielenkiinnolla tuloksia odotellen!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa ja Bloglovinissa.

Päiväkodissa kesälomalla?

Olen törmännyt välillä asenteeseen, että lasta ei saisi viedä päiväkotiin, jos vanhempi on lomalla. Olipa kyse sitten sairaslomasta tai kesälomasta. Ja vanhemmalla tarkoitan tässä kohtaa erityisesti äitiä; isän suhteen "kielto" ei ole niin ehdoton.

En kyllä itsekään ymmärrä sitä, että lapsi on päiväkodissa täyspäiväisesti, jos vanhempi on kotona pidemmän aikaa. Tilannekohtaistahan se tietysti on, eivätkä kaikki ratkaisut aina ole niin mustavalkoisia. Työtön äiti tarvitsee aikaa työn etsimiseen, eikä se onnistu lapsen pyöriessä jaloissa. Vauvan syntyessä isompi lapsi kaipaa leikkiseuraa ja virikkeitä. Ja niin edelleen.

Silti se suomalainen asenne pääpiirteissään on "kun et ole töissä, hoida lapsesi itse".

Kun itse kerroin Meean olevan muutaman päivän kesälomiemme aikaan päiväkodissa, reaktiot olivat yleensä hämmästyneitä. "Ai vaikka olet lomalla?"

Kyllä.

Joku siellä nyt tietysti ajattelee, että onpas siinä huono äiti, kun ei halua viettää aikaa oman lapsensa kanssa. Joten avaan asiaa hieman. Ne hämmentyneet reaktiotkin kun yleensä vähenivät, kun selitti tämän asian heti alusta asti.

Meidän päiväkodissa hinnoittelu menee kuukausiperusteisesti ja meidän kesälomamme sijoittuivat niin, että hoitopäiviä tarvittiin joka tapauksessa muutama sekä heinä- että elokuulle. Heinäkuu olisi saatu järjestettyä hoidottomaksi, mutta elokuulle olisi kaikesta säätämisestä huolimatta tullut kolme hoitopäivää.

Meidän päiväkodissa ns. vajaita (10 tai 15 hoitopäivän) kuukausia pitää olla kolme peräkkäin. Ilmaisen kuukauden kesällä saa, jos lapsi on aloittanut hoidon edellisenä elokuuna - no Meeahan aloitti vasta marraskuussa. Jos maksuissa haluaa säästää muuten, pitäisi irtisanoa päiväkotipaikka ja hakea sitä heti uudelleen - 99,9% varmuudella ryhmä olisi ollut sama kuin aiemminkin.

Koska syyskuulle järjestyi hoitaja muutamalle päivälle, otimme heinä-elo-syyskuun Meealle 10-päiväisenä. Heinäkuulle omia työpäiviäni tuli kuusi ja elokuulle miehen työpäiviä kolme. Niin sanottu tarve päivähoidolle oli siis siltikin alle puolet siitä, mitä maksoimme.

Käytimmekin sitten osan niistä jo maksetuista hoitopäivistä ihan vaan omaan lomailuun ja kodin kunnostamiseen. Täysin itsekkäästi! Ai että, kamalia vanhempia. Etenkin siksi, koska Meea viihtyy e-r-i-n-o-m-a-i-s-e-s-t-i päiväkodissa!

Itse vein Meean hoitoon kahtena (!!) lomapäivänäni. Kesälomalla olin kuitenkin neljä viikkoa, joista lähes jokaisen muun päivän Meean seurassa (yhden yön Meea oli mummin ja vaarin luona yökylässä). Eli ei suinkaan ole kyse siitä, että Meea olisi ollut päiväkodissa koko lomani.

Ensimmäisenä "lomapäivänäni" siivosin sekä kävin kampaajalla ja shoppailemassa. Toisen "lomapäivän" käytin synttärikakun leipomiseen, auringonottoon ja leffan katseluun. Erityisesti kampaajareissu oli minusta fiksuin toteuttaa näin; muutoin kampaaja olisi pitänyt varata ilta-aikaan, jotta mies olisi voinut olla Meean kanssa - tai palkata joku erillinen lapsenvahti (joka olisi tuntunut hassulta, kun tavallaan samasta asiasta maksetaan päiväkotiinkin koko ajan).

Mies taisi viedä Meean lomallaan (sama neljä viikkoa, mutta eri aikaan) neljänä päivänä hoitoon. Näistä kolme päivää hän käytti terassin kaiteiden sekä puuvajan tekemiseen - hommia, jotka eivät olisi onnistuneet Meean kanssa.

Vaikka tämä ratkaisu oli meille aika luonnollinen ja toimiva - sekä myös taloudellisesti paras (joka kannalta ajatellen), niin aika paljon joutui selittämään aina päiväkodin maksukäytännöistä lähtien, että miksi ihmeessä Meea kesälomalla on ollut hoidossa. Tai siis; ilman tarkempaa selitystä reaktiot olivat kummastelevia.

Jotenkin se käsitys siitä, että lapsi pitää hoitaa aina itse, vaan tuntuu olevan juurtunut suomalaisten ajattelutapoihin. Päiväkodissa ollaan vaan niin vähän aikaa kuin mahdollista ja jokainen lomapäivä poissa päiväkodista, vaikka siitä maksettaisiin.

Näin jälkikäteen voin sanoa, että tämä oli ehdottomasti hyvä ratkaisu meille. Erityisesti siitä näkökulmasta, että Meealle ei tullut kuukauden tai kahden taukoa päiväkotielämästä ja syksyn aloituskin lienee helpompi. Syyskuu mennään vielä harvemmilla hoitopäivillä, mutta nyt on takana ensimmäinen täysi viikko päiväkodissa - ja kaikki on sujunut ongelmitta! Tänään oli pitkän viikon päätteeksi vähän hankalampaa herätä, mutta hyvin selvittiin tästäkin aamusta ja päiväkodin kommentit ovat olleet joka päivän päätteeksi "Meealla oli tänään hyvä päivä!". Meealla kesällä pisin tauko päiväkodista oli 2,5 viikkoa, joten päiväkodin rutiinit eivät ihan kokonaan kesän aikana unohtuneet.

En tiedä mikä tilanne olisi, jos neidillä olisi ollut kunnon kesäloma ja pitkä tauko päiväkodista - mutta ainakin nyt sopeutuminen päiväkotiarkeen on lähtenyt erinomaisesti käyntiin! Itse asiassa sunnuntai-iltana Meea jo innoissaan ODOTTI päiväkotiin pääsemistä ja kavereiden näkemistä, ja on aamuisin lähtenyt päiväkotiin mielellään.

Hyvin kuvaavaa on neidin keskiviikkoaamun "Heippa! Muistakaa tulla hakemaan mut!" -huikkaukset, jonka jälkeen hän jo kirmasi leikkimään. <3

Onko lapsesi ollut lomallasi päiväkodissa? Voiko mielestäsi lapsen viedä päiväkotiin, jos on itse lomalla?

Seuraa Facebookissa, Instagramissa ja Bloglovinissa.