Pakko myöntää heti alkuun, että osa tästä bloggauksesta on naputeltu jo alkukesästä, kun synnytys vielä oli kohtalaisen tuoreessa muistissa. Tarkoitus oli kirjoittaa bloggaus jo heti tuoreeltaan, mutta sitten tuli muita aiheita ja muuta tekemistä. Vauva-arki täytti elämän.
Syksyllä päätin, että kirjoittelen bloggausta rauhassa eteenpäin ja julkaisen sen sitten, kun Meea on 9 kk. Sama aika mahassa ja maailmassa - tuntui sopivalta ajankohdalta julkaisulle. No, kiirehän tässäkin aikataulussa silti tuli...
Toivotaan, ettei aika ole liikaa kullannut muistoja. Sillä vaikka palkinto olikin aivan ihana, kyllä se itse synnytys oli melkoinen kokemus.
Taustaksi
Minulla tosiaan todettiin raskausmyrkytys ja synnytys päätettiin käynnistää pitkäperjantaina, raskausviikolla 37. Synnytys olikin sitten kokonaisuudessaan melko pitkä ja toimenpiteiden täyteinen prosessi. Totesinkin jo osastolla synnytyksen jälkeen, että koin lähes kaiken muun "kamalan" sektiota lukuunottamatta.
Minähän siis kärsin neulakammosta, en kestä nähdä verta ja ylipäätään kaikki lääketieteelliset toimenpiteet kammottavat. Kävin etukäteen pelkopolilla ja kätilöt olivat tietoisia peloistani. Kirjoitinkin synnytystoive-lappuun mm. "mahdollisimman vähän toimenpiteitä" ja "ei piikkejä tai pistämistä". Tämä taisi olla virhe, sillä kumpaakin lajia tuli enemmän kuin keskivertosynnytyksessä...
No, mennäänpä sitten itse asiaan ja kerrotaan synnytyksestä ihan aikajärjestyksessä - se lienee selkeintä.
Käynnistelyä
Synnytys käynnistettiin perjantai-aamupäivällä lääkkeillä ja lääkkeiden ottoa jatkettiin iltaan asti. Perjantai meni vaan odotellessa ja aikaa kuluttaessa, koska mitään edistystä ei tuntunut tapahtuvan olossa.
Välillä kuunneltiin vauvan sydänääniä ja raskausmyrkytyksestä johtuen mitattiin myös verenpainetta ja pissan proteiineja. Niin ja otettiin myös verikokeita - eli ensimmäinen pisto oli aika lailla heti osastolle päästyäni. Ja verikokeet otettiin tosiaan tästä eteenpäin vähintäänkin kahdesti päivässä, joten pistelyä tuli jo tämän tiimoilta riittävästi.
Lauantain lääkärin mukaan synnytys ei ollut toivotusti käynnistynyt lääkkeillä, joten kohdunsuun avautumista päätettiin seuraavaksi vauhdittaa ballongilla.
Ballongi asetettiin paikoilleen kymmenen jälkeen ja ensimmäinen supistus tuli ennen yhtätoista. Eli tämä keino selkeästi tehosi.
Supistukset jatkuivat ja yltyivät koko päivän. Iltaan mennessä kivut olivat jo aika kovat, eikä oikein missään asennossa ollut hyvä olla. Vaikka tosiasiassahan nämä kivut olivat hyttysenpistoja oikeisiin synnytyskipuihin verrattuna - en vain tiennyt sitä vielä. Miehen kanssa tallusteltiin osaston käytäviä, kun kävely hieman tuntui auttavan kipuun.
Iltaa kohden kivut olivat jo tosi kovat, eivätkä särkylääkkeet tuoneet mitään apua. Vastustelustani huolimatta jouduin ottamaan kipupiikin kankkuun, jotta sain yöllä unta.
Supistuskivut loppuivat pian kipupiikin oton jälkeen ja nukuin makoisasti ilta-yhdestätoista aamuviiteen. Enemmänkin olisi varmaan voinut nukkua, kun ei lauantaina pystynyt kivuista johtuen edes päiväunia ottamaan. No, tarkoitus oli sitten sunnuntaina torkkua päikkärit ja paikata univelkaa.
Ballongi oli paikoillaan vielä su-aamupäivällä lääkärikäynnille mennessäni ja ajattelin ettei tämä synnytys vielä(kään) etene. Lääkäri totesi ballongin kuitenkin tehneen tehtävänsä, mutta ei vaan ollut tippunut pois.
Joten; edessä oli siis pääsy synnytyssaliin - jo saman päivän aikana!
Synnytyssaliin
Vaikka synnytys tässä koko hommassa oli tavoitteena, tuli tieto synnytyssaliin pääsemisestä aika yllättäen. Aamulla olin lähinnä kyllästynyt siihen, että supistukset olivat loppuneet ja ajattelin, että synnytyksen käynnistämistä joutuu odottelemaan vielä kovin kauan. Ja sitten sanottiinkin, että lähdetään salia kohden!
Lääkärikäynnin jälkeen aikaa synnytyssaliin siirtymiselle annettiin kolmisen tuntia - päiväkahvin jälkeen kuulemma pääsisimme saliin. No, aika hujahti nopeasti lounaan, pakkaamisen ja etukäteisvalmistelujen merkeissä. Tarkoitus oli levätä, mutta juuri kun olin ryhtymässä nukkumaan, hoitaja tulikin jo hakemaan saliin. Vajaan tunnin etuajassa.
Sunnuntaina klo 13 maissa olimme synnytyssalissa. Joka oli luksusiso verrattuna siihen neljän hengen koppiin, jossa olin pari viime päivää viettänyt. Oma vessa ja suihku, keinutuoli ja nojatuoli, iso sänky ja hurjasti tilaa joka puolella.
Ensihetket synnytyssalissa meni vaan odottelussa. Hengailtiin, vaihdoin vaatteet ja sitten vaan lähinnä odoteltiin. Kätilökin kävi pyörähtämässä ja esittäytymässä; oli tuttu jo edellisillalta, joka oli sinänsä ihan mukavaa.
Epikriisin mukaan klo 14.30 tuli lääkäri ja puhkaisi kalvot. Siitä se synnytys sitten kunnolla käynnistyi - ja kivut seurasivat.
Synnytyskipuilua ja epiduraali
Kun kivut lähtivät iskemään päälle, ne iskivätkin sitten aika voimalla. Supistukset alkoivat säännöllisinä puoli viiden maissa ja puoli kuudelta olo oli jo aika tukala. Yritin olla keinutuolissa, jumppapallon päällä ja lievittää kipua suun kautta otettavilla lääkkeillä. Ei auttanut.
Olin etukäteen ajatellut, että epiduraalin otan vain äärimmäisen pakon edessä. Äärimmäinen pakko tuli sitten siinä kuuden maissa, kun synnytyskivut olivat niin kovat. Tai ei edes niinkään se kipu, vaan sellainen tuskainen sietämätön olotila. Epiduraali alkoi kuulostamaan hyvältä vaihtoehdolta.
Päätöksen jälkeen jouduttiin hetki odottelemaan lääkäriä laittamaan epiduraali. Puudutus laitettiin minulle iltakuuden jälkeen. Vaikeinta siinä oli piikkikammoiselle pysyä paikallaan koko toimenpiteen ajan. Kipu ei oikeastaan ollut kova - etenkään siihen muuhun synnytyskipuun verrattuna - mutta ajatus tuntui inhottavalta. Toimenpide myös kesti jonkin aikaa, eikä sitä itse nähnyt (ei sillä, että olisin halunnut nähdä...), joten oli vaikea pysyä aloillaan.
Epiduraali saatiin kuitenkin laitettua ja kivutkin sen jälkeen lievenivät huomattavasti.
Ikävä kyllä kipu ei poistunut kokonaan. Epiduraalista huolimatta toiseen pohkeeseen jäi kipupiste, johon supistuksen tullessa keskittyi KAIKKI kipu. En pysty edes sanoin kuvailemaan, miltä se tuntui. Mies painoi kätilön tuomaa lämpöpussia pohkeeseen täysillä ja se hieman helpotti kipua. Hieman.
TENS apuun
Iltayhdeksältä oli kätilöillä työvuoronvaihdos ja saimme uuden kätilön synnytyksen tueksi. Ensimmäisenä apunaan hän ehdotti, että kokeilisin pohjekipuun sähköshokkeja antavaa Tens-laitetta.
Mahtavaa; sehän toimi! Aina supistuksen tullessa painoin Tens-laitteen nappia, eikä pohkeessa tuntunut mitään. Näin jälkikäteen ajateltuna, en tiedä miten olisin jaksanut ne pitkät supistukset ilman TENS:iä.
Siinä sitten jonkin aikaa mentiin eteenpäin Tens-laitetta käyttäen. Yhdentoista maissa kivut olivat vähän helpottaneet ja pystyin torkkumaankin vähän. Taisi mieskin tässä vaiheessa koittaa ottaa nokosia supistusten välillä nojatuolissa. Pitkä päivä takana kummallakin, joten uni alkoi jo painamaan.
Puolen yön maissa iski heikotus ja nälkä - en ollut tainnut syödä tähän mennessä synnytyssalissa vielä mitään. Ei tehnyt mieli mitään ruokaa, mutta jotain piti yrittää. Sain kätilöltä mehukeittoa, jota onnistuin hörppimään jonkin verran. Hetken päästä keitot tulivat kuitenkin kaikki ylös - osa jopa vieressä tsemppaavan miehen päälle.
Puolen yön maissa iski heikotus ja nälkä - en ollut tainnut syödä tähän mennessä synnytyssalissa vielä mitään. Ei tehnyt mieli mitään ruokaa, mutta jotain piti yrittää. Sain kätilöltä mehukeittoa, jota onnistuin hörppimään jonkin verran. Hetken päästä keitot tulivat kuitenkin kaikki ylös - osa jopa vieressä tsemppaavan miehen päälle.
Pitkällinen ponnistusvaihe
Joillain ponnistusvaihe kestää kaksi minuttiia. Minulla se kesti kaksi tuntia.
Ponnistaminen alkoi klo 3.30. Tähän mennessä oltiin siis oltu jo 14 tuntia synnytyssalissa. Voimat oli ihan loppu, enkä suoraan sanottuna tiedä, miten selvisin ponnistusvaiheesta.
Ponnistaminen alkoi klo 3.30. Tähän mennessä oltiin siis oltu jo 14 tuntia synnytyssalissa. Voimat oli ihan loppu, enkä suoraan sanottuna tiedä, miten selvisin ponnistusvaiheesta.
Olin loppua kohden jo niin väsynyt, etten meinannut mistään löytää voimia ponnistamiseen. Nukuin supistusten välissä ja olin ihan puoliunessa muutenkin. Muistan jopa nähneeni jotain unta supistusten välissä, niin väsynyt olin.
Meea syntyi
Tuntui, ettei ponnistuksille tule loppua ollenkaan. Vaikka kuinka ponnisti, niin mitään ei tapahtunut. Ja lopulta ei olisi enää edes jaksanut ponnistaa. Kätilö ja mies tsemppasivat vieressä, että kyllä minä jaksan. Minä itkin takaisin, että en jaksa enkä pysty. Pitkällisten ponnistelujen jälkeen muistan kuulleeni "nyt näkyy pää". Sitten jo vähän muutakin.
Kova homma oli punnertaa Meea tähän maailmaan. Episiotomiaankin jouduttiin turvautumaan ja sain kolme tikkiä synnytyksen jälkeen. Muistan, kun kätilö totesi, että jos ei vauva ole puoli kuuteen mennessä syntynyt, niin otetaan avuksi imukuppi. Meea syntyi tasan klo 5.30.
Alitajuisesti minussa oli koko ajan ollut pelko siitä, että jos jotain meneekin pieleen; vauva syntyy kuolleena tai jotain muuta kamalaa. Muistan, että siinä vaiheessa, kun vauva oli syntynyt, en vielä uskaltanut olla onnellinen ja huokaista helpotuksesta. Se tapahtui vasta siinä vaiheessa, kun kuulin vauvan itkevän. Siinä vaiheessa tulivat onnen kyyneleet.
En valehtele tippaakaan sanoessani, että elämäni onnellisin hetki oli se, kun sain vauvan rintani päälle. Vaikka olin väsynyt, heikko, oksennuksessa ja vaikka mitä muuta - silti olin sillä hetkellä maailman onnellisin. Silittelin varovasti uutta tulokasta, itkin onnesta ja katsoin useasti Markoon sanomatta sanaakaan. Ei siinä sanoja tarvittu.
Ikävä istukka
Täydellisen onnellinen hetki rikkoutui hetken päästä, kun minulle tuli todella huono olo. Muistan pelänneeni tiputtavani vauvan ja sanoinkin kuulemma "voiko joku ottaa vauvan pois, multa menee taju". Ei ihan mennyt, mutta lähellä oli.
Yhtäkkiä alkoi silmissä sumenemaan ja heikottamaan. Verta tuli kuulemma paljon, muistan hämärästi kuulleeni puhetta istukasta ja nähneeni synnytyssaliin sen takia tulleen lääkärin. Minulta kitattiin verenpaine, joka oli älyttömän alhainen - 72/38. Sen jälkeen minut kiidätettiinkin leikkaussaliin. Ilmeisesti tuli kätilöillekin kiire, koska eivät meinanneet muistaa irroittaa minua verenpainelaitteesta.
Istukasta jäi kolmen sentin palanen kohtuun ja verenvuoto ei meinannut lakata millään. Siksi jouduin suoraan synnytyssalista kiireellä kaavintaan. Muistan matkasta vaan sen, että sänkyä kärrättiin kiireellä ja kätilö kulki vieressä ja yritti jutella mukavia vauvasta, kyseli onko meillä jo nimi päätettynä ja muuta vastaavaa. Sitten minut kipattiin leikkaussalin sängylle ja sitten pimeni.
Aamuyhdeksän jälkeen heräilin heräämöstä. Tuntui, ettei mitään paikkaa voinut liikuttaa ja taisin vielä torkahtaa hetkeksi ennen varsinaista heräämistä. Ensimmäiset sanani hoitajille olivat "Onko vauvalla kaikki hyvin?"
Ja olihan sillä. Pikku vauva oli päässyt vierihoitoon isin paidan alle siksi aikaa, kun minua kärrättiin kaavintaan. Siellä pikkuraasu oli yrittänyt hamuilla tissiä ja oli varmaan ihmeissään, että mitähän tässä tapahtuu. Isi pääsi pukemaan ja pesemään pikkuisen ja hetken viettämään aikaa hänen kanssaan. Sen jälkeen oli kätilö passittanut miehen kotiin nukkumaan; kello oli siinä vaiheessa jotain seitsemän ja kahdeksan välillä, joten univelkaa oli ihan kiitettävästi. Mies lähti ajelemaan kotiin (eikä kuulemma oikein muista mitään siitä puolen tunnin ajomatkasta) ja pikkuneiti jäi kätilöiden hoitoon.
Miehestä oli muutenkin iso apu tsemppaamisessa ja minusta huolehtimisessa synnytyksen aikana. Auttoi kätilöä missä pystyi ja hän se oli, joka huomasi senkin että verenpaineenmittaus-laite lähti mukana, kun minua lähdettiin viemään kaavintaan. Kätilö taisi todeta jo synnytyssalissa - ja kävi vielä osastollakin synnytyksen jälkeen kehumassa, että mies oli kyllä erinomainen apulainen ja että hänet pitäisi ottaa avuksi joka synnytykseen.
Itse pääsin kymmenen jälkeen heräämöstä takaisin osastolle ja sain pikkuneidin kainaloon. Hirveästi ei siinä ensi hetkinä voinut tehdä muuta kuin nukkua neiti kainalossa; koska HB:ni oli ollut alimmillaan 57, sain maanantain ja tiistain aikana neljä pussia verta, jotta olo lähtisi kohenemaan.
Lähtihän se onneksi ja tiistai-iltana taisin päästä jo vähän kävelemäänkin - ensi kertaa synnytyksen jälkeen. Keskiviikkona pääsin sitten oikeasti vauvanhoidon pariin ja ke-to -yönä Meea nukkui ensi kertaa äidin vieressä, sitä ennen neiti oli joutunut olemaan hoitajien hoivissa.
Torstai-iltapäivällä päästiin kotiin. Olo oli vielä vähän hutera, mutta huomattavasti aiempaa parempi. HB:kin oli kotiutuessa jo 102.
Vaikka synnytys koko komeudessaan oli elämäni kovin koettelemus - enkä todellakaan päässyt helpolla niin ennen kuin jälkeenkään synnytyksen (en edes kuukausi synnytyksen jälkeen, kun vielä toistamiseen pala istukkaa poistettiin!). Oli se silti samalla myös elämäni hienoin kokemus. Ainakin siitä syntyi parasta, mitä koskaan olen elämässäni aikaan saanut!
Istukasta jäi kolmen sentin palanen kohtuun ja verenvuoto ei meinannut lakata millään. Siksi jouduin suoraan synnytyssalista kiireellä kaavintaan. Muistan matkasta vaan sen, että sänkyä kärrättiin kiireellä ja kätilö kulki vieressä ja yritti jutella mukavia vauvasta, kyseli onko meillä jo nimi päätettynä ja muuta vastaavaa. Sitten minut kipattiin leikkaussalin sängylle ja sitten pimeni.
Aamuyhdeksän jälkeen heräilin heräämöstä. Tuntui, ettei mitään paikkaa voinut liikuttaa ja taisin vielä torkahtaa hetkeksi ennen varsinaista heräämistä. Ensimmäiset sanani hoitajille olivat "Onko vauvalla kaikki hyvin?"
Ja olihan sillä. Pikku vauva oli päässyt vierihoitoon isin paidan alle siksi aikaa, kun minua kärrättiin kaavintaan. Siellä pikkuraasu oli yrittänyt hamuilla tissiä ja oli varmaan ihmeissään, että mitähän tässä tapahtuu. Isi pääsi pukemaan ja pesemään pikkuisen ja hetken viettämään aikaa hänen kanssaan. Sen jälkeen oli kätilö passittanut miehen kotiin nukkumaan; kello oli siinä vaiheessa jotain seitsemän ja kahdeksan välillä, joten univelkaa oli ihan kiitettävästi. Mies lähti ajelemaan kotiin (eikä kuulemma oikein muista mitään siitä puolen tunnin ajomatkasta) ja pikkuneiti jäi kätilöiden hoitoon.
Miehestä oli muutenkin iso apu tsemppaamisessa ja minusta huolehtimisessa synnytyksen aikana. Auttoi kätilöä missä pystyi ja hän se oli, joka huomasi senkin että verenpaineenmittaus-laite lähti mukana, kun minua lähdettiin viemään kaavintaan. Kätilö taisi todeta jo synnytyssalissa - ja kävi vielä osastollakin synnytyksen jälkeen kehumassa, että mies oli kyllä erinomainen apulainen ja että hänet pitäisi ottaa avuksi joka synnytykseen.
Ensi hetket vauvan kanssa
Itse pääsin kymmenen jälkeen heräämöstä takaisin osastolle ja sain pikkuneidin kainaloon. Hirveästi ei siinä ensi hetkinä voinut tehdä muuta kuin nukkua neiti kainalossa; koska HB:ni oli ollut alimmillaan 57, sain maanantain ja tiistain aikana neljä pussia verta, jotta olo lähtisi kohenemaan.
Lähtihän se onneksi ja tiistai-iltana taisin päästä jo vähän kävelemäänkin - ensi kertaa synnytyksen jälkeen. Keskiviikkona pääsin sitten oikeasti vauvanhoidon pariin ja ke-to -yönä Meea nukkui ensi kertaa äidin vieressä, sitä ennen neiti oli joutunut olemaan hoitajien hoivissa.
Torstai-iltapäivällä päästiin kotiin. Olo oli vielä vähän hutera, mutta huomattavasti aiempaa parempi. HB:kin oli kotiutuessa jo 102.
Vaikka synnytys koko komeudessaan oli elämäni kovin koettelemus - enkä todellakaan päässyt helpolla niin ennen kuin jälkeenkään synnytyksen (en edes kuukausi synnytyksen jälkeen, kun vielä toistamiseen pala istukkaa poistettiin!). Oli se silti samalla myös elämäni hienoin kokemus. Ainakin siitä syntyi parasta, mitä koskaan olen elämässäni aikaan saanut!
 |
| Muutaman tunnin ikäinen pikkuneiti. 2750 g ja 47 cm. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!